Parhaita paloja by Joose part3

Ultimatea Suomi-kisoissa













Ukonkanto, huomaa olutpullo kädessä


















Uunonkanto











Kaikoura













Kohti vuoria vauhdilla

















Perus lammaslaidun










Lake Tekapo, vasemmalla pilvessä kai Mt Cook











Matkalaiset Lake Tekapolla












Lake Tekapo













Alppiniitty















Varasteleva alppipapukaila kea















Aurinko laskee länteen myös maapallon toisella puolella Hokitikassa














Pannukakkukalliot

Parhaita paloja by Joose osa2

Marlborough Sounds















Auringonlasku Marlborough Soundsissa




















Silloin jäpittää (Wellingtonin asuntola)


















Illalla Forgotten World Highwayn sademetsässä















Kohti tulivuoren huippua















Tongarirolla, Tuomiovuori oikealla










Kraaterin reunalla Tongarirolla















Rotoruan turistitoimisto




















Pikku, pikku Lauri punapuumetsässä














Maori haka














Prinssi Albert purkautuu (toimitus pidättää oikeudet nimenmuutoksiin eli oikea nimi taisi olla Walesin prinssi ja se saattaa olla tuo toinen geysir..)









Mitäs sulle kuuluu?

Parhaita paloja by Joose

Aucklandin Sky Tower


















Yöllinen Auckland















Kohtalotoverimme 190 metriä vielä edessään

















Kelly Tarltonin merimaailman keisaripingviinejä













Suuri hainmetsästäjä



















4,5 metriä leveä kauripuiden kuningas



















Yöllinen Bay of Islands















Delfiinien leikkiä









Bay of Islands









Kävelyllä Bay of Islandsin saarella















Taukopaikka Bay of Islandsilla

















Seilori-Lauri 65 jalkaisen ruorissa


























Putous Whangareissa





Viimeinen illankajo

Mahtisormus löytyi

Viimeinen kokonainen päivämme Seelannissa koitti aurinkoisessa Bay of Islandissa. Muna-pekoni -aamiaisen jälkeen suuntasimme rantaan purjehdusreissua varten. Purjehduksen järjestäminen osoittautui kuitenkin hieman mutkikkaaksi. Aluksi olimme varanneet paikat katamaraanipurjeveneestä, mutta se olikin huollossa, joten sen tilalle oli järjestetty yksirunkoinen maxivene. Hyväksyimme tilanteen, mutta sitten purjehdustoimistolla ilmoitettiin, että lähtijöitä on liian vähän. Meinasimme jo rynnätä varaamaan paikkoja muista toimistoista, mutta lopulta alkuperäinen järjestäjämme soitti toiseen firmaan ja saimme paikat ihan ok pakettiin. Meitä odotti siis 6 tunnin purjehdus 65-jalkaisessa veneessä, lounas, retki yhdelle saarelle sekä mahdollisuus meloa ja snorklata saarella. Mukaan purjehdukselle lähti 6 muuta eurooppalaista ja 2 hengen miehistökin osoittautuivat alunperin eurooppalaisiksi. Aluksi jouduimme tuulen vähyyden takia konettamaan pitkään, mutta lopulta purjeetkin saatiin ylös ja päästiin kunnon seilauksen makuun. Tuuli oli kuitenkin koko päivän sen verran maltillinen, ettei mihinkään hirveään vauhtihurjasteluun ylletty. Yllättävän hyvin 22 tonnia painava vene kuitenkin kulki. Sää oli mukava 20 astetta ja puolipilvistä. Pilvet olivat sinänsä tervetulleita, koska otsonikerros on Uuden-Seelannin yllä niin ohut, ettei edes 30 -suojakerroin täysin suojannut palamiselta. Purjehdus kuitenkin sujui leppoisissa merkeissä veneen miehistön kertoessa tietoja alueesta, mm. kapteeni Cookin tutkimusmatkasta seudulle, ja halukkaat pääsivät ohjaamaan alusta. Merenelävätkin soivat meille riemua, kun näimme ensin kaukaa pari pientä pingviiniä uimassa ja sitten veneemme luokse tuli leikkimään hypellen pari delfiiniä. Hauskoja otuksia. Parin tunnin purjehduksen jälkeen pysähdyimme komeaan hiekkarantalahteen, jossa siirryimme tutkimaan hieman saarta. Kiipesimme paljain jaloin parikymmentä metriä korkean heinikkoisen saaren huipulle ja sieltä ihastelimme ympärillämme levittäytyvää saaristoa. Veneelle palattuamme oli mahdollisuus snorklaukseen ja suomipojat olivat ainoat, jotka uskaltautuivat 16-asteiseen veteen, tosin märkäpuvut päällä. Muutamia isompia kaloja ja pienempien kalojen parvi vedestä löytyi, mutta harmittavan väritöntä merimaailma oli. Veneellä söimme sitten lounaan ja suuntasimme keulan takaisin kohti satamaa. Hieno kokemus oli kyllä. Rantaan palauttuamme starttasimme auton kohti Aucklandia ja viimeistä iltaa. Olisimme halunneet juhlistaa reissua parilla oluella, mutta sunnuntai-iltana paikka (1 milj. asukasta) oli ihan kuollut, joten tyydyimme nauttimaan yhdet sporttibaarissa lähes keskenämme jonkun krikettipelin pyöriessä screenillä. Varsin outo peli. Viimeinen yö sujui hyvin ja aamulla heräsimme hyvissä ajoin tekemään vielä viimeisen kierroksen kaupungin kaupoissa. Sitten vain lentokentälle ja nyt olemmekin jo välilaskulla Kuala Lumpurissa. Äsken hoidatimme vielä paikat kuntoon jalka-, hartia- ja päähieronnassa. Aah taaskin.. Vielä pari lentoa ja sitten ollaan kotona monta kokemusta rikkaampina. Mahtisormuksen etsinnästämme voi sanoa, että useita Sormuksen herran maisemia nähtiin, Hokitikassa oli hienoja jadesormuksia, Wellingtonista löytyi hienoja kopioita Sormuksen herran mahtisormuksesta ja kai rengasmatkaamme Uuden-Seelannin ympärikin voi mahtisormukseksi sanoa. Tavoite siis reissulla täyttyi. Pohjasen pojat kiittävät ja kuittaavat. Kia ora!

Tahmea aamu

Liekö syynä ollut kasariräpbaarissa nautitut muutamat oluet, mutta emme meinanneet saada itseämme lauantaiaamuna millään hereille. Lauri sen siinä tokkurassa sitten keksi, että lähdetään hyppäämään base-hyppy Aucklandin Sky Towerista, jos se saisi mielet virkeiksi. Kun parempiakaan ehdotuksia ei irronnut, niin laahustimme tornille, tilasimme hypyt ja heilautimme itsemme hissillä 192 metriin. Siellä meidät johdatettiin näköalatasanteen reunalle ja iskettiin jonkinmoinen turvavaijeri selkään, ettei tippuminen ihan holtittomaksi mene. Vähän ehti reunalla tuulen tuiverrettavana ihmetellä alhaalla viliseviä muurahaisihmisiä, kunnes vaijeri yhtäkkiä löysäsi ja tipuimme noin kahdeksaa kymppiä sen 192 metriä. Homma oli ohi ennen kuin ehti mirriä kiekaista ja käteen hommasta jäi komia diplomi ja valokuva killumisesta ilmassa ennen tiputusta. Aivot olivat vielä kuitenkin hieman jäässä, joten muistimme vanhan skånelaisen sanonnan "pingviini päivän piristää" ja suuntasimmekin siltä seisomalta läheiseen merimaailmaan. Siellä pingviiniystävämme jo läpsyttelivät innoissaan: Hyvä, hyvä, tapu, tapu. Tämä nostikin ilon ja virkeyden mieleemme, joten saatoimme taas jatkaa matkaamme kohti pohjoista. Päämääränämme oli Bay of Islads -niminen purjehduskeskus, mutta matkalla poikkesimme 100 kilometrin pituisella hiekkarannalla ajelemassa autollamme laskuveden paljastamalla merenpohjalla ja toiseksi kummastelemassa kauripuita, joista isoin oli 5 metriä leveä ja 50 metriä korkea. Siinä vierellä alkoi Pohjasen poikakin näyttää pieneltä. Tiesittekö muuten, että Uudessa-Seelannissa kotoinen mäntymme kasvaa kaksinkertaista nopeutta Suomeen verrattuna hyvien olosuhteiden takia, 30-vuodessa kaatokokoiseksi.

Maorien kylässä

Perjantain aamupäivä tutustuttiin Rotoruan nähtävyyksiin. Ensin suuntasimme punapuumetsään virkistävälle aamukävelylle. Parhaimmat puut olivat pari metriä leveitä ja 60 metriä korkeita. Niiden rinnalla moni mies tuntee olonsa pieneksi, mutta emme me ;) Pohjaset!!! Seuraavaksi oli tarkoituksena mennä katsomaan nopeasti kaupungin geysirejä, mutta onnistuimme samalla vahingossa ostamaan liput puolen päivän tutustumiskäynnille paikalliseen maorikylään. Kylässä näimme geysirien ja kuumien lähteiden lisäksi maorien laulu-, tanssi-, taistelu- ja akrobatiaesityksen sekä tutustuimme maorien perinteisiin elintapoihin. Erittäin vaikuttava esitys ja näimme omin silmin, kun Prinssi Albert laukesi.. Siis yksi geysireistä.. Rotorualta käänsimme auton keulan kohti maan suurinta kaupunkia Aucklandia. Matkalla saimme kaipaamaame kuvan Suomessakin myytävästä riistakäristyksestä, joka täällä vielä saksanhirvi nimellä käyskentelee laumoissa laitumilla. Aucklandissa majoituimme pilvenpiirtäjien lomaan täyden palvelun backbackers-hostelliin, jossa normaalien palveluiden lisäksi oli oma ravintola, sauna ja kelpo disco. Illalla kävimme katsomassa Aucklandia yläilmoista 328m korkean Skytowerin 194 metrissä ollelta näköalatasanteelta. Satuimme torniin auringonlaskun aikaan, joten samaan kokonaisedulliseen hintaan tuli nähtyä kaupunki ja sitä ympäröivä meri sekä päivänvalossa että yövalaistuksessa. Nukkuman siirryimme hostellimme kasariräppiä soittavan baarin kautta. Tiedoksi kaikille, jotka kaipaavat yli tuhatta jo ottamaamme valokuvaa blogiimme, että laitamme niitä heti, kun pääsemme nettipäätteelle, johon saa kameran piussin kiinni. Kotona kaikkia innokaita ja vähemmänkin innokaita odottaa parin tunnin kuvashow :)

Tuomiopäivä

Torstaiaamu oli synkkä ja myrskyinen, kun kaivauduimme jälleen kerran vällyjemme välistä kylmänkolkkoon hostellihuoneeseen. Lähtökohdat näyttivät siis heikoilta aikomukseemme nousta kohti Tuomiovuoren tulista kraateria. Lappasimme kuitenkin suihimme majatalonisännän käristämän muna-pekoni -aamiaisen ja suuntasimme automme keulan kohti taivaanrannan täyttävää mustaa tulivuorta. Sen oli aika kokea voittajansa. Matkalla noukimme vielä evääksi Lembasia ja muuta raskasta koitostamme auttavaa mukaamme. Auton voimat riittivät vain puoleen rinteeseen, joten loppumatka oli tultava toimeen jalan. Alkuun matkasimme loivasti nousevaa pusikkoa ja puronvartta ylöspäin, mutta hiljalleen rinne jyrkkeni, puskat hävisivät ja maa muuttui mustaksi laavaerämaaksi. Vuori ei kuitenkaan lannistanut meitä, vaan kivi kiveltä, välillä käsivoimiinkin turvautuen kiipesimme yhä ylöspäin, kuin Frodo ja Sam konsanaan. Tarpeeksi kivuttuamme ilmassa alkoi tuoksua rikin mädänoloinen katku ja ympärillämme näkyi suurenevia lumiläikkiä, joten arvasimme lähestyvämme synkkää tavoitettamme, Tuomiovuoren huippukraateria. Kuin viimeiseksi koitokseksi, alkoi näkyvyys hävitä ilman täyttyessä höyrystä. Oliko se sitten pilveä vai kraatereista nousevaa savua, emme tiedä. Viimein kuitenkin jyrkän loppurutistuksen jälkeen rinne yhtäkkiä kääntyi toiseen suuntaan ja tiesimme kukistaneemme uhrimme. Ja tämä tarina on tosi... Ilma tosin oli pääasiassa aika hieno. Kiipesimme siis Tongariro-tulivuoren yhdelle huipulle 800 korkeusmetriä lähes 1900 metriin ja matkaa valloituksella oli 15km. Viereistä tulivuorta käytettiin Sormusten herrassa Tuomiovuorena. Retki oli todella raskas, mutta maisemat hienoja. Illaksi ajoimme Rotoruaan, jossa on paljon termistä toimintaa kuumien lähteiden ja geysireitten muodossa, niin että kaupungin ominaishajuna on rikin katku. Kaupunki on myös maorikulttuurin keskus. Raskaan vaelluksen rasittamia lihaksiamme kävimme hoidattamassa yhdessä maailman top 10:iin kuuluvissa kylpylöissä, jonka erilaisia mineraaleja sisältävät kuumat ulkoilma-altaat sekä poistivat lihasväsymyksen että virkistivät mieltä. Aaaah...

Kulttuuria ja korkeita tulivuoria

Aurinkoiseen keskiviikkoaamuun heräsimme taas Juho II:n kommuunista Wellingtonista. Oli aika tehdä pakollinen nähtävyyksiin tutustuminen, koska olimme kuitenkin viettäneet Wellingtonissa useamman päivän. Suuntasimme siis Te Papa -kansallismuseoon, jota oli oppaissa kehuttu. Kehut oli ansaittu sillä museossa vierähti helposti pari tuntia Uuden-Seelannin historiaan ja luontoon tutustuessa. Mielenkiintoisimpia asioita olivat täytetyt paikalliset eläimet, 20-metrinen valaan luuranko ja maorien perinteistä kertova näyttely. Matkan oli kuitenkin taas jatkuttava ja nyt oli vuorossa Pohjoissaren keskellä sijatsevat tulivuoret. Ajoimme ensin Taranaki-vuorelle, jota on muutamissa leffoissa käytetty Fuji-vuorena samannäköisyytensä takia. Vuori olikin komea lumihuippuisena noustessaan yksinäisenä pari kilometriä ympäristöstään. Käytyämme vuoren rinteellä noin kilsan korkeudella maisemia ihmettelemässä otimme suunnan itään kohti Pohjoissaaren korkeinta vuorta Ruapehua. Lyhin tie osoittautui Forgotten world highway -nimiseksi pieneksi väyläksi, joka mutkitteli pitkin autiohkoja laidunmaita, matalien vuorten yli ja lopulta hiekkatienä sademetsässä jyrkkää jokilaaksoa seuraillen. Välillä tie oli auton levyinen ja tiukimmissa kurveissa oli nopeussuosituksena 15 km tunnissa. Kovempaa ei tosiaan uskaltanut ajaakaan. Tie oli kuitenkin hieno. Harmi vaan että pimeys yllätti kesken matkan. Ajelimme illan pimeydessä Ruapehu-tulivuoren juurelle.

Kaksi paivaa etelan auringossa

ja hieman sateessakin.. Maanantaina aamuyosta tuli Christchurchissa vetta niin, etta uusiseelantilaisen perinteisesti heppoisesti rakennettu majoituksemme ei meinannut pysya pystyssa, mutta aamulla jo aurinko pilkahteli pilvien lomasta. Starttasimme siis automme kohti Etelasaaren korkeimpia vuorenhuippuja, kohti Lake Tekapoa. Alkumatka sujui tasangolla, mutta horisontissa vilahteli jo ensimmaiset parikilometriset Alppien vuoret, joiden huipulle oli edellisena yona satanut uusi lumikerros. Maisemat olivat todella hienot, kun saavuimme vuorien alapuolisille vihreille lampaita viliseville kummuille lumisten vuortenhuippujen hohtaessa auringonpaisteessa. Tie kiipesi mutkitellen vuorille ja siella pari tuntia ajettuamme maisemia ihmetellen saavuimme Lake Tekapolle, joka on kuuluista erikoisen sinisesta vedestaan ja jarven ymparilla nousevista korkeista vuorista, joista korkeimmalle kohoaa Mt. Cook lahes 3800 metriin. Tovin nakymia ihmeteltyamme lahdimme takaisin pohjoiseen ja laskeuduimme alas tasangolle, jossa kymmenisen kilometria pitkia suoria huristaen suuntasimme kohti Alpit ylittavaa Arthur's Passia. Arthur's Passissa tie nousi lahes kilometriin vuorien puristuksessa ja viimeisessa korkeassa kohdassa meita odotti kovin odottamamme kea-papukaija. Kea on iso vuorilla asusteleva ruskea papukaija, joka on kuuluisa uteliaisuudestaan ja sen herkkua on erityisesti autonovien tiivisteet.. Automme sai kuitenkin onneksi olla rauhassa, mutta lintu paasti meidat aivan viereensa kuvia ottamaan. Pian matka jatkui ja tie alkoi laskeutua kohti lansirannikkoa. Etelasaaren lansirannikko on erittain sateista ja sen seurauksena metsa siella on tiheaa sademetsaa. Sademetsan siimeksessa siis mutkittelimme alaspain ja viimein edessamme siinsi isoina aaltoina vyoryava Tasmanian meri. Ilta alkoi lahestya, joten majoituimme pieneen Hokitikan kaupunkiin ja ehdimme siella mustahiekkaisella autiolla hiekkarannalla nahda, kuinka aurinko laskeutui hiljalleen meren taakse. Komioista. Illan paatteeksi kavimme viela nauttimassa hyvat intialaiset sapuskat ja sitten nukkumaan hostellin kerrossankyyn.
Tiistaiaamuna herasimme taas aikaisin ja piipahdimme yhdessa taman Uuden-Seelannin jadepaakaupunkin (?) jadekaupoissa. Mukaan tarttui maorikulttuurin mukaiset jadekaulakorut. Sitten taas tien paalle ja suunta pohjoiseen sademetsia, sumuisia vuoria, autioita hiekkarantoja ja vellovaa merta ihastellen. Paivan ainoa pidempi pysahdys suoritettiin Punakaikin pannukakkukallioilla, jotka ovat jylhia lettukasoilta nayttavia rantakallioita, joiden valista meri valilla pyrskahtaa korkealle ylos. Lopulta paadyimme Pictoniin, josta lautta kuljetti meidat takaisin Pohjoissaarelle.

Alppien lumossa

Lomalla ei levata, kuten jo muinaiset maorit sanoivat ja Pohjasten reissussa voidaan loppuun lisata viela, vaan ajetaan. Herasimme siis baari-illan jalkeen puoli seitsemalta ja lahdimme lautalla kohti Etelasaarta. Lauttamatkalla tuli vetta vaakasuoraan, joten keskityimme akkujen lataamiseen. Hieman Etelasaarta ajettuamme aurinko onneksi paljasti itsensa ja toi nakyviimme uskomattoman hienot vuoristomaisemat. Niita riitti koko paivan ajan, kunnes illalla majoituimme Christchurchiin. Matkan varrella nakyi kymmenien tuhansien lampaiden ja lehmien lisaksi myos auringossa lekotteleva hyljeyhdyskunta. This is so ele...

Hurmosmela heilui

Pienta puhelinyhteysongelmaa ollut... Wellingtonissa majoituimme Juho II:n kommuuniasuntolaan, jonka tunnelma ja sisustus pitkine kaytavineen oli kuin Hohto-elokuvan hotellissa. Lauantaina meille tarjoutui tilaisuus toimia suomalaisen kulttuurin lahettilaina parille kymmenelle paikalliselle seka vaihto-opiskelijalle. Kulttuurivienti aloitettiin Oriental Beachilla jarjestetyilla kisailuilla. Kisalajeina olivat molkky, kannykanheitto, sauvakavely ja eukonkanto. Allekirjoittaneet toimivat tuomareina asianmukaisesti pukeutuneina joulupukiksi ja Uunoksi. Auringonpaisteessa kisaillessa ja uusiin ihmisiin tutustuessa meni mukavasti pari tuntia. Seuraavaksi kisaajat tutustutettiin suomalaisen saunan saloihin viereisessa uimahallissa. Kun toisessa saunassa ihmiset virkistivat itseaan kaatamalla vesipullosta vetta paallensa, niin meidan saunassa korkattiin suomalainen "saunavesi", taskulampimana tietysti. Samalla voitiin tutustua suomalaiseen latoja vilisevaan peltomaisemaan pullon kyljessa. Juomakierroksen jalkeen Joose kaivoi esiin hurmosmelan, mika heratti saunojissa kiinnostuneita katseita. Hurmosmela on tekovihta, kun aitoa koivuvihtaa ei maahan saa tuoda. Suomalaiset nayttivat ensin mallia vihdan kaytossa ja pian kaikki halusivat kokeilla, milta napakka vihdanisku selassa tuntuu. Ensimmaisen vihtomiskierroksen jalkeen kaytiin uimassa kevaisen kylmassa meressa, sitten taas uusi juoma-vihtomis-uinti -kierros. Lopulta vihtomisesta ei meinannut tulla loppua ollenkaan, vaan paikalliset innostuivat testaamaan, kuka kestaa kovimmat iskut. Ja kaytiinpa valilla vihtomassa naapurisaunan japanilaisturistienkin selat. Seurauksena oli monta punoittavaa selkaa. Suomi-ilta jatkui Juho I:n kommuunissa suomalaisten ruokien parissa. Tarjolla oli grillimakkaraa Turun sinappi -hunnulla, perunasalaattia, ruisleipaa, turkinpippureita ja Sisu-pastilleja. Lisaksi soitettiin suomalaista muzakkia. Lordi rulettaa taallakin... Kaiken kaikkiaan porukka tuntui olevan erittain innoissaan suomalaisista perinteista. Suurimmat suosiot kerasivat hurmosmela, eukonkanto, saunakossu ja tulinen Turun sinappi. Illan paatteeksi suuntasimme Wellingtonin vilkkaalle ravintolakadulle.

Muutama kuva

Etelasaaren maisemia











































Suomi-kisat




































Wellington












"Kaksi tornia"

Kunnon kyydit

Nyt on Pohjasen poijaat saaneet kunnon kyytiä. Ensin lennettiin todella tasokkaasti Malaysian Airwaysilla ja sitten on huristeltu koko Pohjoissaaren läpi hienoja maisemia, valtavia lammasmääriä ja mutkaisia teitä ihmetellen. Malaysian Airways oli tosiaan todella tasokas. Turistiluokassakin oli hyvät jalkatilat, omasta töllöstä sai valita useista kymmenistä leffoista ja tv-sarjoista ja ruokaakin oli kolme eri vaihtoehtoa. Iloinen lentohenkilöstö vielä kruunasi paketin. Tuollaista arvosti, kun matkaa teki toista yötä. Lopulta kuitenkin siis päästiin Aucklandin kentälle ja tarkkojen tullimuodollisuuksien jälkeen päästiin autovuokraamolle. Pihalla meitä odotti lähes uudenkarhea (v. 1998) Corollamme oikeanpuoleisella ratilla. Hieman oli hahmotusvaikeuksia aluksi liikenteessä, mutta kun muutaman kerran oli vilkun sijaan heiluttanut pyyhkimiä, niin homma sujui kuin vanhalta tekijältä. Haimme huoltikselta lastin paikallista Enttijuomaa,jonka boostaamana ajoimme Pohjoissaaren halki. Täällä on Suomen syksyn sijaan jo hyvin pitkällä oleva kevät. Lämpöä ja vihreyttä siis on mukavasti. Maasto on pääasiassa melko kumpuilevaa ja paikalliset eivät ole antaneet teitten hankaluuden haitata, vaan vauhti oli ralliluokkaa. Paikallisia Teuvoja on kyllä yritetty rauhoittaa tienviereen pystytetyin asennekasvatuskyltein. Sormusten herran maisemista on jo nähty Hobittilan seutu ja Mordorin maat, jotka tosiaan olivat melko karut. Ylimmillä huipuilla oli vielä reilusti lunta, joten mahdollisuus lasketteluun on vielä olemassa.

Kaksi tornia

Piiiitkän, mutta ihan viihtyisän lennon jälkeen saavuimme kaukaiseen malesialaisten maahan, joka monsuunisateisen kuumana ja kosteana toivotti meidät lämpimästi tervetulleeksi. Tarkoituksenamme oli piipahtaa malesialaisten pääkaupungissa, sykkivässä metropolissa Kuala Lumpurissa. Kuala Lumpur tarkoittaa vapaasti käännettynä Pomppivaa ponia, minkä jotkut muistanevat myös erään tavernan nimenä tarinassa Taru sormusten herrasta. Sattuumaako? Ehkä täältä löytyy johtolankoja sormuksenmetsästykseemme. Tehokas luotijuna suhautti meidät kaupungin ytimeen, jossa ihmetykseksemme edessämme nousivat hurjiin korkeuksiin Kaksi tornia (451,9 metriä). Jo toinen viittaus Sormusten herraan. Tutkailimme hetken torneja ja ajattelimme, että se on ihan up yours menemmekö katselemaan kaupunkia näköalatasanteelle. Heitimme kolikkoa asiasta eli tsäänsit oli fifty sixty. Kolikko ratkaisi ja suuntasimmekin villisti sikiävien kiinalaisten sekaan Chinatownin markkinakojuille. Sieltäkään ei löytynyt kuin aitoja kopioita tavoittelemastamme renkaasta, joten sanoimme Kuala Lumpurille tällä kertaa Bon voyage...

Ensimmäinen vainu?

Olimme kuulleet vasikaltamme, että Amsterdamin kanaaleilla on liikkunut outoa väkeä puhellen tavoittelemastamme tarunhohtoisesta esineestä, mahtisormuksesta. Vasikkamme kertoi hänellä olevan vahva vainu asiasta. Lentokentälle päästyämme tajusimme kuitenkin heti, että vasikkamme vainu taisi olla pahasti täällä yleisesti käryävien hallusinogeenejä sisältävien polttotuotteiden sumentama. Päätimme jatkaa matkaa kaukaiseen itään, jossa tietojemme mukaan eleli monia tutkimattomia heimoja, joilla voisi olla tietoa kaipaamastamme aarteesta. Our journey continues...

Matkasuunnitelma kartan muodossa

Ohessa suurpiirteinen kartta Uudesta-Seelannista ja suunnitellusta reitistämme. Saarten päästä päähän on noin 1500 km eli suunnilleen Suomen verran. Lähtö siis ylhäältä Aucklandista, josta Wellingtonin kautta Eteläsaarelle ja kiepautus myötäpäivään paikallisia Alppeja ja sademetsiä ihmetellen. Wellingtonin kautta taas kohti Pohjoissaaren keskiosan tulivuoria ja lopuksi kierros aivan pohjoiseen, jossa on tarkoitus purjehtia subtrooppisissa maisemissa.

Anniversary of The Great Journey

"Ages ago when Maori first settled to New Zealand some of the more adventurous ones decided there was still some more sailing to do. Boldly crossing the Pacific, battling the storms of Cape Horn and dodging privateers in the Atlantic Ocean the strongest sailors made it to Europe. As much of the mainland was already settled by soft vanillafaces they decided to go further north, eventually settling to a land in Fennoscandia quite different from New Zealand.

In Finland this is called The Great Journey (of our forefathers).

The day of reckoning is at hand. The Maori have come a full circle and will test if there is any of that adventurous spirit left in you present day kiwis that made our greatgreat-and-so-forth-grandparents
to make it all the way around the globe.

The trials take place in the sandy beach of Oriental Bay where the Maori once started the Journey. Long forgotten Finnish/Maori dishes will be served to those who announce their attendance to the trials on October 23rd the latest. Both the mind and the body will be tested to find who still has what it takes to undertake the Journey.

http://en.wikipedia.org/wiki/Finland
http://en.wikipedia.org/wiki/Category:Sport_in_Finland
http://everything2.com/index.pl?node_id=1083922
http://www.youtube.com/watch?v=GNmZX0gygg8
"

Invitation to Finnish Games by Juho I

Matkasuunnitelma

ke 25.10. 17:30 Lento Helsinki - Amsterdam - Kuala Lumpur
to 26.10. Lyhyt kierros Kuala Lumpurissa ehkä Petronas torneille ja Chinatowniin, lento Kuala Lumpur - Aucland.
pe 27.10. 11:45 Auclandissa. Ajo Wellingtoniin klo 12.30 - 20.30
la 28.10. Wellingtonissa mm. Te Papa -museo, illalla Finnish Games in the beach of Oriental Bay
su 29.10. lautalla Eteläsaarelle Pictoniin 8.25 - 11.35, ajo Kaikouran (hylkeitä) kautta Christchurchiin
ma 30.10. ajo Arthur's Passin läpi länsirannikon sademetsiä ja ehkä jäätiköitä katsomaan
ti 31.10. ajo länsirannikkoa pannukakkukallioiden yms. kautta Pictoniin, lautta klo 18-21 Wellingtoniin
ke 1.11. ajo tulivuorille Ruapehu yms., Tongariro Crossing vaellus 18 km, 6 tuntia
to 2.11. kelin salliessa laskettelua Ruapehulla, illaksi Rotorualle kuumia lähteitä katsomaan
pe 3.11. ajo Bay of Islandsille
la 4.11. purjehdus Bay of Islandeilla
su 5.11. ajo Aucklandiin, kiertelyä kaupungilla
ma 6.11. lentokentälle ja lento kohti kotia
ti 7.11. takaisin Suomessa