Liekö syynä ollut kasariräpbaarissa nautitut muutamat oluet, mutta emme meinanneet saada itseämme lauantaiaamuna millään hereille. Lauri sen siinä tokkurassa sitten keksi, että lähdetään hyppäämään base-hyppy Aucklandin Sky Towerista, jos se saisi mielet virkeiksi. Kun parempiakaan ehdotuksia ei irronnut, niin laahustimme tornille, tilasimme hypyt ja heilautimme itsemme hissillä 192 metriin. Siellä meidät johdatettiin näköalatasanteen reunalle ja iskettiin jonkinmoinen turvavaijeri selkään, ettei tippuminen ihan holtittomaksi mene. Vähän ehti reunalla tuulen tuiverrettavana ihmetellä alhaalla viliseviä muurahaisihmisiä, kunnes vaijeri yhtäkkiä löysäsi ja tipuimme noin kahdeksaa kymppiä sen 192 metriä. Homma oli ohi ennen kuin ehti mirriä kiekaista ja käteen hommasta jäi komia diplomi ja valokuva killumisesta ilmassa ennen tiputusta. Aivot olivat vielä kuitenkin hieman jäässä, joten muistimme vanhan skånelaisen sanonnan "pingviini päivän piristää" ja suuntasimmekin siltä seisomalta läheiseen merimaailmaan. Siellä pingviiniystävämme jo läpsyttelivät innoissaan: Hyvä, hyvä, tapu, tapu. Tämä nostikin ilon ja virkeyden mieleemme, joten saatoimme taas jatkaa matkaamme kohti pohjoista. Päämääränämme oli Bay of Islads -niminen purjehduskeskus, mutta matkalla poikkesimme 100 kilometrin pituisella hiekkarannalla ajelemassa autollamme laskuveden paljastamalla merenpohjalla ja toiseksi kummastelemassa kauripuita, joista isoin oli 5 metriä leveä ja 50 metriä korkea. Siinä vierellä alkoi Pohjasen poikakin näyttää pieneltä. Tiesittekö muuten, että Uudessa-Seelannissa kotoinen mäntymme kasvaa kaksinkertaista nopeutta Suomeen verrattuna hyvien olosuhteiden takia, 30-vuodessa kaatokokoiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti